Vauvavuoden kaaoksen huipentuma

Hiljaisuus laskee kotiin kun avopuoliso on töissä ja lapset on mennyt nukkumaan. Ensimmäiseen kertaan kolmeen kuukauteen olisi sitä omaa aikaa jolloin saisi tehdä ihan mitä vain. Kaksi viimeistä viikkoa on mennyt hoitaessa räkäisiä lapsia vuorokauden ympäri, esikoista päivisin koska hän ei ole halunnut syödä ja olen huonona äitinä ruokkinut sipseillä ja karkeilla kun ruuat ei ole maistuneet ja yrittänyt hillitä kolmevuotiaan tarvetta pomppia ja juosta. Vauvaa taas hoivannut öisin koska räkä on tukkinut pienokaisen sieraimet ja hän on jatkuvasti heräillyt itkemään huonoa oloaan.

Viikot ennen sitä on mennyt opetellessa vauvan rytmiä päiväunien suhteen jotka ovat muuttuneet vähintään jokatoinen päivä. Kokoajan vauva oppii uutta ja juuri kun kerkeää huokaista että nyt menee paremmin niin joku hammas tekee tuloaan ja taas mennään silmät ristissä. Kolmevuotias uhmailee koska ei saa huomiota niin paljon kuin mihin hän on tottunut. Huono omatunto painaa mieltä kun ei pysty ottamaan isompaa syliin aina kun hän sitä tarvitsee koska se tarve iskee yleensä juuri silloin kun vauva huutaa täyttä kurkkua syystä tai toisesta.

Ei ole helppo homma olla äiti varsinkaan nykypäivänä kun somessa äidit huutelee kuinka he itse ovat niin reippaita siivoten taloa vauva kainalossa, tekee omat soseet, kestovaippailee, leikkii lapsien kanssa vähintään kuusi tuntia päivässä samalla kun he itse kuntoilevat, pitävät itsestään huolta ja mies tyytyväisenä.

No minä olen se huono äiti joka ei siivoa kuin vaaralliset aineet pois vauvan tieltä, pyykkään kun vaatteet on loppu kaapista ja tiskaan ku banaanikärpäset alkaa lentelemään suuhun. Syötän vauvalle pilttiä ja vaipparoskia saa kantaa jatkuvasti ulkoroskikseen niin että roskakuski huutaa ilosta kun kansikaan ei enää ole mennyt viikkoon kiinni. 

Tämä ei ole suinkaan huono asia koska näin saan annettua aikaa lapsilleni joka on suurin prioriteettini.

Kun mies tulee töistä on taas aika kotitöille kun hän viettää aikaa lapsiemme kanssa.

Tämä hiljaisuus kotona on melkein pelottavaa, on vihdoin aika pitää itsestään huolta. Minun tapauksessani se tarkoittaa että voin antaa tunteiden tulla ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Niitä on kertynyt paljon! Istun ja mietin, hymyilen, itken. Onpa kummallista tuntea itsensä, oikeasti tuntea kiireettömänä. Tuntea kuinka väsynyt sielu on, kuinka painavia ajatukset on. Antaa niiden tulla.

Tunti menikin äkkiä, vauva herättää minut ajatuksistani ja on taas aika ruokkia väsynyttä lasta. En saanut tälläkään kertaa tehtyä mitään hyödyllistä. Vilkaisen kolmevuotiasta että kaikki on hänellä hyvin majassaan jonka rakensi olohuoneeseen ja johon hän nukahti, nostan vilttiä että hän saa sinne ilmaa ja menen yläkertaan tuttipullo kädessä. Ruokin, nukutan ja kömmin itse peiton alle. Lähetän hyvän yön viestin avopuolisolle ja annan ajatuksen sille että ikävöin häntä mutta kohta nähdään taas.

Enää ei ole aikaa omille ajatuksille, pitää nukkua että jaksaa taas antaa lapsille kaikkensa aamulla. Ehkä huomenna ehtisi hyökätä tiskivuoren kimppuun tai ottaa imuri käteen. Todennäköisesti en mutta ei sotku ketään tapa. Ehkä kohta lapsiarki helpottaa edes sen verran että pystyn hoitamaan masennukseni ja itseni taas kuntoon.

Onneksi on lapset jotka pitävät valoa yllä näinä synkkinä aikoina!