Kahvila

Istun kahvilan nurkassa ja katselen ympärilleni. Huomaan että hengitykseni on pinnallista ja olen hyvin stressaantunut. Ympärilläni on paljon ääntä ja kolinaa, ääni kantautuu viereisestä ruokakaupasta koska välissämme on vain ohut lasiseinä. Kahvilan puolelta kuuluu tuolien narinaa kun ne liikkuu lattiakaakeleita vasten ja puheensorinaa kun ihmiset keskustelevat ystäviensä ja perheittensä kanssa. Pieni lapsi yrittää päättää minkä värisen mehun haluaa kun äiti pitää kädestä kiinni ja kärsimättömästi yrittää lasta hoputtaa.

Katson ulos ikkunasta, lumihiutaleita tippuu hiljaa maahan ja pimeys laskeutuu taivaalle. Käteni halaa lämmintä kaakaokuppia kun siirrän katseeni kahvilan toiseen nurkkaan, siellä istuu vanha pariskunta. He istuvat aivan hiljaa ja katselevat toisiaan, sisälläni syttyy kummallinen tunne, tunnen lämpöä ja huomaan että suuni on kaartunut hymyyn. He katsovat toisiaan puhumatta sanaakaan mutta minulla on semmoinen aavistus että heillä on käynnissä mykkä keskustelu, heidän ei tarvitse puhua koska ovat eläneet niin kauan yhdessä että tietävät mitä toinen ajattelee. Yhtäkkiä nainen hymyilee ja ihailen hänen ryppyjään silmien ympäri jotka kertovat sen että naisen kasvoilla on varmasti ollut monta hymyä elämän varrella. Mies nojautuu eteenpäin ja laittaa ison kätensä vaimonsa käden ympärille. Nainen kääntyy katselemaan minua ja minusta tuntuu niinkuin olisin tehnyt jotain kiellettyä, vakoillut ja tunkeutunut hetkeen johon en kuulu mutta en pysty laskemaan katsettani vaan hymyilen naiselle joka nyökkää hitaasti vastaukseksi. 

Ihailen heitä ja mietin kuinka kauan he ovat mahtaneet kulkea yhteistä polkua ja montako ylämäkeä heidän liittoonsa mahtuu. 

Mikä on onnellisen avioliiton salaisuus? Koska onnellisiahan ne täytyvät olla kun he näyttävät siltä vai pettääkö ulkoinen kuori ja he vain ovat tyytyneet toisiinsa? Avioliitto on ikuinen työ johon täytyy panostaa, ilman työpanosta ei tule palkkaa.

Juon viimeisen tilkan kaakaostani ja nousen ylös ja puen takkini. Kävelen ulos ja otan syvän hengityksen kylmää ja raikasta ilmaa. Ajattelen lämmöllä tätä vanhaa pariskuntaa ja toivon itselleni samanlaista rakkautta vanhuudenpäivilleni.

Reppu

Jokaisella ihmisellä on näkymätön reppu selässään, joillakin on painava, joillakin kevyt, jotkut kokevat siitä kipua kun taas toiset eivät. Mitä repussa sitten on? 

Kokemuksia. Ihania, lämmittäviä, kauheita, kivuliaita...

....Jokaisen reppu on erilainen mutta jokaisesta repusta löytyy yksi tärkeä asia nimittäin opetus, tai oikeastaan opetuksia. 

Jokaisesta kokemuksesta olkoon se hyvä tai huono voidaan oppia jotain, opitaan itsestämme, muista, mitä kannattaa tehdä tai mitä ei pitäisi tehdä. Elämä on pitkä tie jonka varrella aina voi oppia uutta. Ihmisinä me myös iän myötä muututaan ja muokkaudutaan kokemuksiemme pohjalta. Siksi olisi hyvä välillä kurkata sinne reppuun ja tutkia mitä sieltä löytyy, näin voidaan ymmärtää miksi ollaan tehty tiettyjä valintoja tai vaikkapa miksi joku asia on meille tärkeä kun joku toinen asia on mitätön. Voidaan löytää kokemuksia jotka on jäänyt repun pohjalle unholaan ja ymmärtää miksi reagoidaan johonkin tilanteeseen tietyllä tapaa.

Itsetutkiskelu on tärkeetä jotta ei jäädä juoksemaan oravanpyörään, jos halutaan muutosta meidän täytyy muuttaa toimintatapaamme. Jos esimerkiksi huomataan että aamuisin aina väsyttää on hyvä huomata että se johtuu siitä että ei malta illalla mennä nukkumaan koska peli on niin jännittävää, suoratoistopalvelusta on vaikea irrottautua tai vaikkapa kirjan lukeminen vie mukanaan. Tätä tapaa pitää muuttaa jotta aamuisin olo voisi olla pirteä mutta se ei riitä että päätetään tulevaisuudessa mennä aikaisemmin sänkyyn. Se saattaa toimia tovin mutta hetken päästä huomataan että taas on alkanut väsyttää joka aamu. Pelkkä muutos ei riitä, sitä näkymätöntä kokemuksien reppua täytyy avata ja löytää sieltä ne asiat jotka ovat johtaneet siihen missä ollaan nyt. Ehkä lapsuudessa et saanut katsoa elokuvia kuin kerran viikossa ja siksi aina salaa katselit niitä öisin, ehkä edellisessä parisuhteessasi kumppanisi haukkui sinua nörtiksi kun luit kirjaa ja aloit tehdä sitä salaa aina kun hän nukkui tai kun olit edellisessä työssäsi ja pelaamiselle ei ollut aikaa kuin pienen hetken öisin etkä nyt osaa aloittaa pelaamista aikaisemmin kun työvuorot ovat muuttuneet?

Tähän päivän ongelmaan löytyy repusta selitys, se pitää vain uskaltaa avata vaikka siellä voi tulla vastaan kokemuksia ja sen myötä muistoja mitä halutaan unohtaa. Kuitenkin jokainen kokemus hyvä tai huono on muokanneet meitä tämmöisiksi mitä ollaan nyt. Jokainen kokemus on yhtä tärkeä ja se pitää repussa kantaa ikuisesti. Huonot kokemukset painavat enemmän mutta painoa voi repusta saada pois kääntämällä huonot kokemukset hyväksi opetukseksi ja näin muuttumalla paremmaksi ihmiseksi. 

Jokaisella meillä on näkymätön reppu kannettavana ja joskus se on väsyttävää eikä sitä voi koskaan heittää pois mutta painoa voi helpottaa tauottamalla ja tutkiskelulla, se tekee hyvää vaikka sattuisikin.

Vauvavuoden kaaoksen huipentuma

Hiljaisuus laskee kotiin kun avopuoliso on töissä ja lapset on mennyt nukkumaan. Ensimmäiseen kertaan kolmeen kuukauteen olisi sitä omaa aikaa jolloin saisi tehdä ihan mitä vain. Kaksi viimeistä viikkoa on mennyt hoitaessa räkäisiä lapsia vuorokauden ympäri, esikoista päivisin koska hän ei ole halunnut syödä ja olen huonona äitinä ruokkinut sipseillä ja karkeilla kun ruuat ei ole maistuneet ja yrittänyt hillitä kolmevuotiaan tarvetta pomppia ja juosta. Vauvaa taas hoivannut öisin koska räkä on tukkinut pienokaisen sieraimet ja hän on jatkuvasti heräillyt itkemään huonoa oloaan.

Viikot ennen sitä on mennyt opetellessa vauvan rytmiä päiväunien suhteen jotka ovat muuttuneet vähintään jokatoinen päivä. Kokoajan vauva oppii uutta ja juuri kun kerkeää huokaista että nyt menee paremmin niin joku hammas tekee tuloaan ja taas mennään silmät ristissä. Kolmevuotias uhmailee koska ei saa huomiota niin paljon kuin mihin hän on tottunut. Huono omatunto painaa mieltä kun ei pysty ottamaan isompaa syliin aina kun hän sitä tarvitsee koska se tarve iskee yleensä juuri silloin kun vauva huutaa täyttä kurkkua syystä tai toisesta.

Ei ole helppo homma olla äiti varsinkaan nykypäivänä kun somessa äidit huutelee kuinka he itse ovat niin reippaita siivoten taloa vauva kainalossa, tekee omat soseet, kestovaippailee, leikkii lapsien kanssa vähintään kuusi tuntia päivässä samalla kun he itse kuntoilevat, pitävät itsestään huolta ja mies tyytyväisenä.

No minä olen se huono äiti joka ei siivoa kuin vaaralliset aineet pois vauvan tieltä, pyykkään kun vaatteet on loppu kaapista ja tiskaan ku banaanikärpäset alkaa lentelemään suuhun. Syötän vauvalle pilttiä ja vaipparoskia saa kantaa jatkuvasti ulkoroskikseen niin että roskakuski huutaa ilosta kun kansikaan ei enää ole mennyt viikkoon kiinni. 

Tämä ei ole suinkaan huono asia koska näin saan annettua aikaa lapsilleni joka on suurin prioriteettini.

Kun mies tulee töistä on taas aika kotitöille kun hän viettää aikaa lapsiemme kanssa.

Tämä hiljaisuus kotona on melkein pelottavaa, on vihdoin aika pitää itsestään huolta. Minun tapauksessani se tarkoittaa että voin antaa tunteiden tulla ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Niitä on kertynyt paljon! Istun ja mietin, hymyilen, itken. Onpa kummallista tuntea itsensä, oikeasti tuntea kiireettömänä. Tuntea kuinka väsynyt sielu on, kuinka painavia ajatukset on. Antaa niiden tulla.

Tunti menikin äkkiä, vauva herättää minut ajatuksistani ja on taas aika ruokkia väsynyttä lasta. En saanut tälläkään kertaa tehtyä mitään hyödyllistä. Vilkaisen kolmevuotiasta että kaikki on hänellä hyvin majassaan jonka rakensi olohuoneeseen ja johon hän nukahti, nostan vilttiä että hän saa sinne ilmaa ja menen yläkertaan tuttipullo kädessä. Ruokin, nukutan ja kömmin itse peiton alle. Lähetän hyvän yön viestin avopuolisolle ja annan ajatuksen sille että ikävöin häntä mutta kohta nähdään taas.

Enää ei ole aikaa omille ajatuksille, pitää nukkua että jaksaa taas antaa lapsille kaikkensa aamulla. Ehkä huomenna ehtisi hyökätä tiskivuoren kimppuun tai ottaa imuri käteen. Todennäköisesti en mutta ei sotku ketään tapa. Ehkä kohta lapsiarki helpottaa edes sen verran että pystyn hoitamaan masennukseni ja itseni taas kuntoon.

Onneksi on lapset jotka pitävät valoa yllä näinä synkkinä aikoina!